Tällä kertaa voisi sanoa että maailma on kääntynyt päälaelleen... Huonot uutiset koskevat koiraa, hyvät hampaita. Kummallista tämä elämä...

Mutta tosiaan, asiaan. Koiranpentu, Dimmu, tuli ja meni. Sanotaanko että pitovaikeuksien vuoksi... Ei koiran, vaan miehen. Jouduimme kahden viikon yhteiselon päätteeksi luovuttamaan ja toteamaan että mies ja koiranpentu eivät vain mahtuneet saman katon alle. Sen verran ehti koiraan jo kiintyä että nyt on haikea ja hivenen jopa masentunut olo tämän johdosta, mutta toisaalta helpottunut, sillä tunnen tehneeni oikein ratkaisun. Koiran parhaaksi tämä oli, ilman muuta. Pennusta luopumisen myötä syntyi myös yhteinen päätös siitä, että meidän talouteen ei tällä hetkellä enempää asukkaita hankita, paitsi korkeintaan pari akvaariokalaa lisää...

Se positiivinen asia onkin sitten tosiaan hampaat. Eivät arista enää lainkaan. Olen uskaltautunut syömään jopa täytettyjä sämpylöitä ja Hesburgerin hampurilaisia! Elämä helpottunut kummasti siltä osin. Yllättäen kuitenkin löytyy se huonokin juttu: mokoma hampaan juuri, joka aikaisemminkin vihoitellut, vihoittelee edelleen. Tuskaa... Mutta no, elämä on, kuten sanonta nykyään kuuluu.

Nyt sitten pitäisi keskittyä elämään omaa elämää, ilman koiraa ja koirahaaveita, ja raudat suussa. Kauhea tarve kehitellä jotain ikäänkuin koiran tilalle, vaikka autossa olisi vielä työtä vaikka muille jakaa (ja ei, takapenkkien selkänojien päälliset eivät vieläkään ole kuunnolla kiinnitetty) ja koti ja piha vaatisivat huomiota. Pihaan ehdin jokusenkin taimen erinäisiä kasveja istuttaa, mutta erään pienen karvaisen koheltajan kahden viikon visiitin aikana kaikki taimet kummallisesti katosivat... Joten ei auta muu kuin mennä taimiostoksille. Hieman tuppaisi masentamaan tämä elämä, kun ei mikään mene niinkuin toivoisi, mutta eiköhän se tästä.