Huomenna olisi sitten tikkien poisto edessä. Samalla hinkkaillaan poskihammasta ja ihmetellään toista, ja tarkistellaan että kaikki on muuten ok. Pitää muistaa kysyä hammaslääkäriltä kauanko mun puheeni artikulointi mahtaa olla vielä hakusessa... Alkaa tää sössöttäminen käymään hermoille, varsinkin kun muutoinkin on sitä ihmistyyppiä joka ajattelee nopeammin kuin puhuu, jolloin puhe katkeilee kun ajatus karkaa. Tai sitten alkaa tankkaamaan jotain sanaa, kun ei enää olekaan ihan varma sanoiko sen sanan mitä piti ja jos sanoi, sanoiko sen niin selkeästi että kuuntelijakin sai selkoa. *huokaus* Puhuminen ei muutenkaan oo mun vahva lajini, eikä tää todellakaan helpota asiaa.

Jotain hyvääkin tästä touhusta on koitunut. Laihduttelin tuossa jo aikaisemmin painostani sellaisen 12 kiloa pois, mutta no, oikeastaan vajaassa kuukaudessa onnistuin keräämään 4 kiloa takaisin. Nyt sitten viikossa, kiitos pirtelödieettini, on 2 kiloa painosta kadonnut taivaan tuuliin. Kiitos ja kumarrus kroppaseni, kerrankin toimit oikein.

Huomenna on muuten sit lihakset kipeenä, tai ainakin käsien lihakset. Hetken päähänpistosta (auringonpistos?) päätin sitten töistä kotiin päästyäni haravoida takapihan. Kotikärryllisen maahan syksyllä pudonneita lehtiä, maahan kuollutta heinää ja muuta sekalaista tavaraa roskiin kuskattuani tunsin tyytyväisyyttä itseeni, olinhan saanut suuren urakan tehtyä. Tunsin myös jomotusta käsissäni. Ihmettelin hetken mistä olin käteeni nestettä saanut, eihän toki siniseltä taivaalta vettä ollut tiputellut, kunnes tajusin katselevani jo puhki kulutettuja vesirakkuloita. Aftoja suussa (ovat muuten vieläkin pirun kipeitä) ja rakkuloita käsissä, mitä muuta voi nainen enää toivoa? Paitsi ehkä kynsileikkureita, meni pari kynttäkin sitten rytäkässä hieman kärsineen näköisiksi...