Voi herranpieksut että voi ihmisellä tehdä mieli ruokaa... Ja siis aivan mitä tahansa kiinteää ruokaa! Vieläkään en uskaltaudu kunnolla syömään, kiitos suuvärkkini omituisen olotilan. Tuntuu että poskihampaideni välissä on yhteen purressa tyyny, joka estää "tuntuman" saannin. Siis jos satut tietämään miltä tuntuu kun on paha ientulehdus, niin tiedät mitä tarkoitan hampaiden lähes puutumista muistuttavalla olotilalla. No, nyt saan nauttia kyseisestä olotilasta kaikkien poskihampaiden kohdalla. Muuten varmaan jo uskaltaisikin kiinteää ruokaa syödä (kunhan muistaisi varoa tikkejä), mutta kun ei huvita edes kokeilla miltä noilla hampailla mahtaisi tuntua oikeasti purra jotain, eikä vain purra niitä yhteen varovasti. Tarkistin hammaslääkäriltäkin että mitä asialle voisi tehdä, johon sain vastaukseksi vain kehoituksen tulla keskiviikkona tikkien poistoon sovitusti, jolloin tarkastetaan suu muutenkin. Ja kuulemma olotila suussa voi olla useamman viikonkin tällainen. Voi helvata.

Rakas avomieheni oli muuten äärimmäisen huomaavainen. Haki mokoma itselleen kotiin aurajuustorullakebabin. Ja söi sen minua vastapäätä keittiön pöydässä istuen samalla kun itse ryystin porkkanasosekeittoa pillillä. Söi oikein nautiskellen vielä... Ja tottakai huomaavaisesti totesi minulle "Saisit kyl tästä osan mut et taida voida syödä." Miksi pitää olla tuolla tavalla huomaavainen juuri sillon kun siitä on vain kiusaa? Taisi mun ilmeestänikin nähdä että ois voinu jättää sanomatta...

Tässä tullut pyöriteltyä mielessä ajatusta 1,5 vuoden oikomishoidoista... Siis sen verran oikomishammaslääkäri epäili että rautoja saisin pitää. On muuten lopputuloksen paras olla tän kärsimyksen väärti... Huumori meinaa töissäkin loppua kun ensimmäinen reaktio ihmisiltä on järkyttynyt ilme ja kysymys "Mitä sulle on oikeen tapahtunu?". Tänään siis ensimmäinen työpäivä, viime viikko meni sairaslomalla ollessa... Mut hei, turvotus on sentään sen verta reilusti laskenu että naaman tunnistaa jo ihan samaks alkuperäseks!

Sananen koirastakin... Pennuilla on ikää nyt reilu kolme viikkoa, ja ovat ensimmäistä kertaa saaneet syödäkseen oikein kiinteää ruokaa, jauhelihaa. Tunnen omituista kateutta pieniä, karvaisia vauvoja kohtaan.